marku§almela

    markus aappo sanfreed salmela

   etusivu   |   minä   |   cv   |   blogi   |   kuvat   |   linkit   |   media
MINÄ

Synnyin 1973 Lapin Torniossa. Tarkemmin sanoen, äitini kävi poistattamassa hyvänlaatuisen kasvaimensa Rovaniemen sairaalassa. Tuohon aikaan äitini työskenteli Tornion Ammattikoulun asuntolanhoitajana isäni työskennellessä Rovaniemen Seurakunnalla nuorisonohjaajana. 

Varmasti oli vanhemmillani tiukkaa aikaa tuolloin, molemmat keskituloisia ja äitillä kaksi pientä lasta Torniossa, isä taas hoiti virkaansa reilun sadan kilometrin päässä. En yhtään ihmettele, että isäni (legendan mukaan) sanoi äitini irti hänen työsuhteestaan ja järjesti meidät kolme asumaan mukavasti hänen työsuhdekaksioonsa.

Synnyin uskon, toivon ja rakkaudentäyteiseen perheeseen. Sain rakastavat vanhemmat ja lappilaisen kasvuympäristön. Kaupungin reuna-alueilla lapsuusvuosista ensimmäiset vietettyäni muutimme seurakunnan omistamaan vuokrahuoneistoon Rovaniemen Maalaiskuntaan, noin seitsämän kilometrin päähän ensimmäisestä asunnostani Rovanniemellä.

Isän inspiroituneesta halusta omaan rivitaloasuntoon, muutimme silloisesta vuokrakodistamme muutaman korttelin verran pohjoisempaan. Lapsuuteni ja nuoruusvuoteni vietin Syväsenvaaran maastoissa Rovaniemen Maalaiskunnassa. Mukavia aikoja, nostalgisia paikkoja. Vanhempani asuvat edelleen samassa asunnossa.

Opintoni ei oikein ottanut menestyäkseen lukiotasolla, niinpä lähdin valtion poikakouluun. Palvelukseni suoritin suurella innolla ja tahto menestyä oli kova. "Ei päivääkään vähemmän kuin 330" oli parikymppisen varusmiehenalun mielessä kun punkkaa ja pinkkaa opetteli tekemään.

Armeija kokonaisuutena oli elämän avaava kokemus. Aliupseerikoulu ja ryhmänjohtotehtävät antoivat omanarvontunnolleni sopivaa alustaa kehittyä vastuuta ottavaksi ja haasteita pelkäämättömäksi aikuiseksi. Olin varmaan keskinkertainen ryhmänjohtaja ja sotilas, mutta opin näkemään itseni ihan yhtä hyvänä tyyppinä, kuin kuka tahansa muukin. Se oli iso kokemus.

Armeijasta kotiutumisen lähestyessä mietin tulevaisuutta, ajattelin että hoiva-alalle voisin sopia. Hain ja pääsin opiskelemaan Kokkolan Terveydenhuolto-oppilaitokseen Psykitriseksi sairaanhoitajaksi. Elämäni alkoi vetää eteenpäin. Kokkolassa isänmaanrakkaus kyti voimakkaana, olin varma että koulun jälkeen haen Maanpuolustusopistoon.

Tuonaikaisen elämäni vaiken kokemus oli kuulla ensimmäisten liikuntatestien alkumetreillä Lappeenrannassa Maanpuolustusopistossa kuntotestejä ohjaavalta upseerilta, ettei minulla ole asiaa jatkokokeisiin. Se on ehdottomasti ollut itsaiheutetuista ongelmistani pahin yksittäinen tapaus. En enää koskaan voisi päästä sotilaaksi.

Jatkoin Rovaniemellä töitä vastavalmistuneena sairaanhoitajana. Mielessä kytenyt ajatus hakea opiskelemaan tekniikkaa sai täyttymyksensä kun hain ja pääsin opiskelemaan Tietotekniikan insinööriksi Kajaaniin. Opiskelijaelämäni toinen vaihe alkoi todella isolla innolla. Tosin ei koulun suuntaan.

Iltarientoja oli paikallisen Evankelisluterilaisen Koulu- ja Opiskelijatyön merkeissä usealle illalle viikossa. OPKO oli turvallinen, terve ja tarpeellinen tuuletuspaikka kohdata muita kaltaisiani samanikaisiä. Mukana oli myöskin ihastuttavia naisopiskelijoita, mikä loi kovastikkin puhtia nuoren miehen mieleen.

Kajaani oli surullista jättää taakse, kun vuoden opintojen jälkeen siirsin paperit Rovaniemen Ammattikorkeakouluun Sähkötekniikan koulutusohjelman toiselle vuosikurssille. Uusi koulu ja uudet ihmiset. Olin innoissani kotikaupunkiin muutosta, mutta ikäväni Kainuun OPKON ihmisiä oli iso.

Valmistuin insinööriksi puoli vuotta myöhemmin kuin suurin osa vuosikurssiani, suurimmaksi syyksi siksi, ettei kurssitarjonta Kajaanissa ja Rovaniemellä mennyt käsi kädessä. Jotain täydentäviä juttuja piti suorittaa, että Rovaniemeltä sai paperit ulos. Opintoviikkoja kertyi 171 vaaditun 160 sijaan.

Insinöörinä oli hauska olla. Työttämänä isninöörinä ei niinkään. Siispä apuun vanha koulutukseni. Psykohoitsuille alkoi olla jo tarvetta ja niinpä teinkin keikkaa Muurolan sairaalaan opintojen päätyttyä ja olin jo jonkin verran tehnyt niitä opiskelun ohessa.

Keikkahoitajan hommat väheni ja insinöörin töitä en saanut. Hain aika kovalla sykkeellä mutta paria haastattelua lukuunottamatta ne ei tuottaneet tuosta. Haku Helsinkiin, sairaanhoitajaksi, natsasi. Aurooran Sairaalassa tein pari vuotta kunnes sain tekniikan alalta systeemitestaajan paikan.

Puoli vuotta sairaalalaitteita testattuani sain mahdollisuuden päästä konsulttitaloon töihin. Lopulta asiat järjestyivät ja asiat mitkä oli mielestäni epäkohtia edellisessä työssä, korjaantuivat. Sain nykyisen työni.

Poliittinen heräämiseni tapahtui kevättalvella 2009. Otin selvää Perussuomalaisista, kysyin Soinilta sähköpostitse että minne otan yhetyttä. Soini antoi puhelinnumerot ja muutaman rivin selostuksen, mitä kannattee tehdä. Tuo viesti on minulla edelleen tallessa.

Liityin Puolueeseen ja melkolailla heti paikalliseen kaupunginosayhdistykseen, Kallionseudun Perussuomalaiset ry:hyn. Esitin haluni Eduskuntavaalikampanjapäälliköksi ja sain pestin paikallisen ehdokkaan Pertti Villon luotsaamiseksi Arkadiaan. Homma ajoi kiville. Yhsityksessä oli myrskyisää.

Yhteydenotto Halla-Ahon Jussiin ja keskustelu hänen kanssaan avasi minulle toivotun raon päästä etenemään asiassa. Olin innoissani. Jussin kampanjassa ei mentäisi pieleen. Tutustuin satunnaisissa käänteissä muihinkin Jussin kampanjaryhmän jäseniin ja kaikkien kanssa synkkaa hyvin.

Nyt Jussi on kansanedustaja ja Eduskunnassa on 39 Perussuomalaista politikkoa, tästä tulee mielenkiintoista ja hauskaa. Haluan innolla jatkaa politiikan, uskon, läheisteni sekä ammattini parissa rikasta elämääni hakien aina pikkuisen uusia polkuja kokeilla mihin asti siivet kantavat.


Lähetä minulle palautetta!